Voi maailmaa, voi elämää, voi aikaa

Voi maailmaa, voi elämää, voi aikaa,

jonka viimeisiä askelmia nousen,

vavisten siinä missä seisoin aiemmin —

Milloin palaavat loiston päiväsi?

Ei enää, ei ikinä enää!

Päivän kulussa

Ilo on kaikonnut —

Uusi kevät ja kesä, ja talvi hyytää,

Täytä heikko sydämeni surulla, mutta tuota iloa

Ei enää, ei ikinä enää!

Alkuperäinen Percy Bysshe Shelleyn runo ”O World, O life, O Time” on peräisin teoksesta Shelley. Lontoo 1993. Käännös: Mia Rännäli 2019.

Taas kerran järkytyin!

Järkyttävä käänne Suomen säässä — lämpötila laskee kaksi astetta! Tunnettu tositelevisiotähti järkyttyi nähdessään lapsen pyytävän kaupassa äidiltään kolajuomaa! Järkyttynyt äiti kommentoi: lapseni pelasi K-7 Pokemon-peliä! Järkyttävä tapahtuma koulussa: opettaja näki, että oppilaan paitaan oli painettu sana ”kalja”. Ravintolan henkilökunta järkyttyi huomatessaan, että äiti imetti vauvaa! Järkyttävä avioero — unelmapari erosi!

Yllä vain joitain esimerkkejä iltapäivälehtien uutisoinnista. Entä sitten kun jotain todella JÄRKYTTÄVÄÄ tapahtuu? Kuinka iltapäivälehdet sitten uutisoivat? Onko ”julkkisparin” ero Iltasanomien ja Iltalehden näkökulmasta yhtä järkyttävä vai jopa järkyttävämpi asia kuin ydinsota tai katastrofi, jossa kuolee lukemattomia ihmisiä?

Pippuri

Joskus vuosia sitten lähdin vanhempieni ja sisareni lasten kanssa viettämään kesäpäivää retkeilyn merkeissä.

Pelin tuoksinassa tokaisi nuorimmainen pelaaja vaarille. ”Jos me noille hävitään, niin muutan nimeni Pippuriksi”. Isoisoäitini oli tyttönimeltään Pippuri, ja nimi oli tullut jostain yht´äkkiä nuorukaisen mieleen.

Peli päättyi tasapeliin, eikä näin ollen edellyttänyt jatkotoimenpiteitä.

Mustapippuri on ainoa oikea pippuri. Muut pippureiksi kutsutut eivät ole oikeita pippureita.

Vanha suomalainen sanonta kehottaa painumaan sinne, missä pippuri kasvaa. Minne siis tulee matkata? Mahtavatko kaikki sanontaa käyttävät tietää, että kyseeseen tulee lähinnä Intian, Malesian tai Vietnamin matkailu.

Vamos Tex Willer!

12-vuotias poikani pyysi minua kaupassa käydessämme ostamaan hänelle Beef Jerky – kuivalihaa. Kuullessani sanan kuivaliha näin mielessäni kuvan Tex Willer -sarjakuvasankarista istumassa nuotion äärellä nauttimassa pemmikaania ystäviensä seurassa.

Oli vuosi 1980, kun äitini vei minut ensimmäisen kerran antikvariaattiin, tuohon suunnattoman suureen aarreaittaan. Antikvariaatin hyllyt ja pöydät pursuivat kirjoista ja lehdistä. Sarjakuvalehtiä oli sadoittain. Löytyi niin Nakke Nakkuttajaa kuin Aku Ankkaa, Bustereita, Lätsää ja Hevoshullua. Oli Tinttiä, Asterixia, Umpah-paata, Niilo Pellistä ja Ahmed Ahnetta ja lukemattomia muita sarjakuvia.

Olin saanut äidiltäni pari markkaa lehtiä varten. Harkitsin pitkään ja päädyin lopulta ostamaan kolme Tex Willer -lehden numeroa vuodelta 1976, osat 2-4. Ne olivat elämäni ensimmäiset Tex Willerit. Se mikä veti Tex Willereissä minua puoleensa oli sarjakuvan hyvä piirrosjälki ja jännittävä tarina. Ne todella vetosivat 8-vuotiaan pikkutytön mielikuvitukseen.

Harmikseni sarjaan kuuluvaa viidettä osaa ei ollut saatavilla. Sen löytämiseksi minulla meni useampi antikvariaattireissu, joiden yhteydessä tulin kartuttaakseni Tex Willer -kokoelmaani seuraavat kaksi vuosikymmentä.

Italialaiset Giovanni Luigi (Gianluigi) Bonell ja Aurelio Galleppini loivat Tex Willerin vuonna 1948. Vuosina 1969-1977 ilmestyneitä Tex Willer -lehtiä pidetään Texin kulta-aikana. Kirjoittamisesta vastasi G. L. Bonelli, ja kuvitusta tekivät Galleppinin rinnalla esimerkiksi Guglielmo Letteri, Giovanni Ticci, Erio Nicolò ja Ferdinando Fusco. Italiassa, Norjassa ja Suomessa Tex Willer on edelleenkin hyvin suosittu sarjakuvalehti. Terveisiä muuten Sepolle Tampereelle!

Nykypäivänä tämä kovaotteinen Texas Ranger herättää minussa lähinnä hilpeyttä ja nostaa esiin kysymyksen, millainen sankari hän todellisuudessa onkaan? Tex Willer toimii intiaaniasiamiehenä ja on navajokansan päällikkö nimeltään Yön Kotka. Hänen suustaan voisi tosin hyvinkin kuulla seuraavan lauseen: ”Ainoa hyvä intiaani on kuollut intiaani, ellei hän kuulu navajoheimoon”. Ehkä Texin alkuperäinen nimi Tex Killer olisi kuvannut häntä paremmin.

Olen odottanut, milloin moraalinvartijamme pyrkivät kieltämään Tex Willer -lehdet rasistisina. Se olisi jälleen erinomainen esimerkki siitä, miten pinnalliset poliittisia irtopisteitä hakevat historiaa tuntemattomat henkilöt arvostelevat vuosikymmeniä sitten luotuja sarjakuvia ja kirjoja nykypäivän taustaa vasten. Pitäähän heidän vaatimuksestaan kirjoittaa esimerkiksi Peppi Pitkätossu ja Viisikko-kirjat uudelleen.

Suuren yleisön makuun, muttei aito

Viiniasiantuntijat kuvailevat viinien makuja värikkäillä adjektiiveilla ja monimutkaisilla sanakäänteillä. Viinien kerrotaan olevan reheviä, moniulotteisia ja tyylikkäitä. Ne ovat voimakkaita, polveilevia ja tasapainoisia. Lisäksi ne voivat olla helppoja ja harmittomia, mutta ne voivat olla myös hankalia, sulkeutuneita tai peräti takaa-antavia.

Mirabeau roseviini on säätynsä hylkäämä korkeimman aatelin jäsen. Monumentaalisuudessaan ja suuruudessaan roseviinien aivot ja kieli.

Honoré Gabriel Riquetti de Mirabeau oli kreivi, joka tunnettiin Ranskan suuren vallankumouksen aikaan loistavana puhujana. Hän oli perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaikutusvaltaisimpia jäseniä ja hänen pyrkimyksenään oli luoda Ranskaan perustuslaillinen monarkia. Mirabeau siirtyi vähitellen uhmakkaasta vallankumousjohtajasta maltilliseksi hovin liittolaiseksi, ja hän kuoli 1791 ennen vallankumouksen väkivaltaisinta vaihetta.

Tästä kreivistä löytyy syvyyttä ja hapokkuutta. Hentoinen makeus voi joitakin haitata, silti säätynsä cum laude. Kosiskeleva. Suuren yleisön makuun, mutta ei aito.

Lähteet: Aamulehti 14.6.2019; Octave Aubry: Ranskan suuri vallankumous I. Porvoo 1962.

Rakkauden filosofia

Purot yhdistyvät jokiin ja joet valtameriin. Taivaan tuulet sekoittuvat ikuisesti.

Mikä ihana tunne: maailmassa mikään ei ole yksin. Kaiken on määrä jumalallisen lain mukaan yhdistyä. Miksi en siis yhtyisi sinuun? — 

Näe vuorten suutelevan korkeaa taivasta ja aaltojen hyväilevän toisiaan. Kedolla kukalle ei voi antaa anteeksi jos se syrjii kaltaistaan.

Auringonvalo tarrautuu maahan ja kuunsäde suutelee merta. Mikä onkaan kaiken tämän merkitys, ellet suutele minua?

Loves Philopsophy: Percy Pysshe Shelley. Shelley. London 1993. Käännös: Mia Rännäli 2019. Kuva: Minna T. Bognor Regis, West Sussex 2017.

Sinä avasit silmäni Lucy Barton!

Katsellessani kauneutta ympärilläni huomaan unohtavani, kuinka petollista se voi olla. Unohdan, kuinka aika kultaa muistot tai sen, kuinka ikävät asiat pyyhkiytyvät mielestä. Ne mielikuvat vahvistuvat, jotka tekevät minut onnelliseksi. Uskon haavekuviini, joita en oikeasti ole elänyt. Tarraudun kiinni kuvittelemaani menneisyyteen.

”Sillä lailla useimmat meistä varmaan selviävät elämästä, puolittain tietoisina, puolittain epätietoisina, väistellen väläyksiä muistoista, jotka eivät voi olla totta. Mutta kun näen muiden kävelevän tyytyväisinä kadulla, aivan kuin kauhu ei koskaan valtaisi heitä, tajuan, etten tiedä, millaista muilla on. Elämä on enimmäkseen arvuuttelua.” Oheiset lainaukset ovat Elisabeth Stroutin kirjasta ”Nimeni on Lucy Barton”. Helsinki 2018.

Ennen kaikki oli paremmin tai niin kuin äitini asian ilmaisi: ”Kekkosen aikaan kaikki oli paremmin”. Oliko?

Asuin varhaislapsuuteni talossa, jossa ei ollut viemäröintiä. Vedet kannettiin kaivolta pyykkipäivinä saunalle, jossa vesi lämmitettiin suuressa padassa. Pesuvedet lämmitettiin kattilassa hellalla. Pienemmät tarpeet hoidettiin pusikossa ja isommat ulkovessassa.

En koskaan unohda lastulevyn tuoksua! Sen tuoksu on ihana muistutus siitä, kun muutimme uuteen vanhempieni rakentamaan taloon. Nykyaikaisessa omakotitalossa oli keittiö, pyykinpesukone, olohuone, jossa oli televisio ja levysoitin, sauna ja mikä tärkeintä vessa, joka toimi nappia painamalla. Enää ei tarvinnut herättää isää tai äitiä, jos heräsi yöllä vessahätään. Lisäksi sain ikioman huoneen.

” Ja vaikka sanotaan, että lapset pitävät kotiolojaan tavallisina, Vicky ja minä kyllä ymmärsimme olevamme erilaisia. Toiset lapset puhuivat meistä leikkikentällä. ”Teidän perhe haisee”, he sanoivat ja pitelivät nenäänsä. Toisen luokan opettaja sanoi siskolleni — koko luokan kuullen — ettei köyhyys ole mikään syy likaisille korvantauksille, ei kukaan ollut niin köyhä, ettei hänellä olisi varaa ostaa saippuapalaa.”

Kaipaanko sitä aikaa, lapsuuttani, jolloin yhdessä koettu vähävaraisuus loi yhteisöllisyyttä? Rikkaus oli poikkeus, jonka olemassaolo tiedettiin, mutta se ei aiheuttanut kateutta. Oltiin onnellisia siitä mitä oli — ei siitä mistä jäätiin paitsi! Mieltäni kalvaa kuitenkin se tapa, kuinka ensimmäisen luokan opettajattareni suhtautui luokkatoveriini, pankinjohtajan tyttäreen eri tavoin kuin meihin muihin. Hän oli se oppilas, joka oli himpun verran parempi kuin me muut köyhemmistä oloista koulun aloittaneet.

Kuvaamataidon tunnilla piirsimme perhepotretin. Ylpeänä esittelin aikaansaannostani opettajattarelle. Hän tokaisi minulle: ”Eikö äitisi ole tässä kuvassa liian laiha?”. Mielestäni äiti näytti aivan äidiltä ja oikean kokoiselta. En kasvattanut piirroksessa äitini mahaa opettajan pyynnöstä. Lukukauden päätteeksi todistuksessani kuvaamataidon numeroni oli kuutonen.

”Olen sanonut tämän ennenkin: minua kiinnostaa se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmistä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on tarve löytää joku jota nöyryyttää.”